Luku 11

Kesäilta oli lämmin ja tuuleton. Melomista tuntui hyvältä kävellä ympäriinsä kaikessa rauhassa. Mopot pärisivät pitkin katuja, lenkkeilijät ohittivat Melomin joustavin askelin. Monet pyöräilivät keskustaan, siellä taisi olla joku tapahtuma. Melomi kiersi kaikki lähialueen lempipaikkansa. Joen rannan, vanhan leikkipuiston, jonka kiipeilyteline oli paljon hurjempi kuin uudemmissa tylsissä puistoissa, pienen hautausmaan ja puron, joka virtasi jokeen. Minne hän menisi seuraavaksi? Kotona oli varmaan vielä sirkus käynnissä. Entä koulun piha? Siellä olisi ainakin keinu ja ehkä Vote. Oliko se hyvä vai huono juttu?

Melomi lähestyi varovasti koulua. Votea ei näkynyt missään, mutta pihalla pyöri muutamia nuoria. Keinuissa ei kuitenkaan ollut ketään, joten Melomi uskalsi mennä sinne. Hän osaisi kyllä väistää jos joku isompi tulisi öyhöttämään liian lähelle. Melomi istui keinussa ja potki itselleen pienet vauhdit. Pihan toisessa päässä nuorisoporukalla oli menossa peruspelleilyt. Pari tyttöä pelasi jalkapalloa pringlespurkilla, yksi poika ajoi pyörällä ympyrää ja yritti varastaa muiden lippiksiä. Moni räpläsi puhelimia ja napsi kuvia. Kannettavasta kajarista kuului jumputusta. Itse asiassa sitä oli ihan hauskaa katsella riittävän kaukaa. Melomi mietti, olisiko hän tuollaisessa porukassa muutaman vuoden päästä?

Yhtäkkiä nuorten porukan liikkeet alkoivat muuttua. Niistä tuli jotenkin samanlaisia, vähän kuin jossakin musikaalielokuvassa olisi alkanut tanssikohtaus. Tämä tanssi ei tosin ollut kovin taitavaa tai sulavaa, mutta jotain samaa kaikkien liikkeissä oli. Kädet nousivat ja laskivat yhtä aikaa, jalat ja päät kääntyivät samaan suuntaan. Melomi pysäytti kiikun vauhdit ja katsoi tarkemmin. Kukaan nuorista ei pitänyt puhelinta kädessään, kukaan ei kuvannut, pyöräillyt tai pelleillyt. Kajarin musiikki kuului kovempaa kuin äsken ja porukan liikkeet myötäili musiikkia. Nyt oli jotain outoa tekeillä. 

Melomi tuijotti nuorten tanssia. Se oli lumoavan näköistä, mutta toisaalta myös pelottavaa. Nuoret ei näyttäneet olevan kiinnostuneita siitä, näkikö joku heidät tai miltä he näyttivät muiden mielestä. Kaikki tytöt ja pojat olivat aivan täysillä mukana liikkeissä. Melomi odotti ensin, että joku räjähtäisi nauramaan, että tämä olisi vain joku läppä, joku videohaaste. Mutta ei, kaikkien silmissä oli outo, vähän lasittunut katse joka ei tuntunut katsovan oikein mihinkään. Yhtäkkiä nuoret alkoivat hitaasti hajaantua eri suuntiin, mutta kuitenkin kuin yhteisestä sopimuksesta samanlaisia liikkeitä jatkaen. Kiikkuja kohti liikkui kaksi tyttöä ja yksi poika. Melomi päätti, että hänen puolestaan tämä näytös riitti ja oli aika vaihtaa maisemaa. Kun Melomi nousi seisomaan, musiikin vauhti alkoi kiihtymään, samoin tanssijoiden liikkeet. Tanssijat alkoivat hymisemään, kuka matalalla möreällä äänellä, kuka taas kimeästi vinkuen. Kohta joku karjahteli ja toinen haukkui kuin vihainen koira.    

Vasta silloin Melomi muisti, mitä Vote oli sanonut kun he tapasivat ensimmäisen kerran. Zombit tulevat koulun pihalle illalla pimeään aikaan. Pakokauhun vallassa Melomi lähti juoksemaan koulurakennusta kohti. Koulun takana metsässä hän olisi parhaiten turvassa ja osaisi kyllä juosta karkuun. Heti kun Melomi ryntäsi juoksuun, kaikkien tanssijoiden päät kääntyivät häntä kohti. Lähimpänä olevat alkoivat liikkua myös koulurakennusta päin. Melomi mietti kauhuissaan, ehtisikö hän nurkan taakse, vai sulkisivatko tanssijat hänen pakoreittinsä. Yksi tyttö liikkui muita sulavammin. Hän esti suorimman reitin metsään. Melomi kääntyi suoraan kohti koulua. Nyt oli oltava ketterä ja livahdettava jostakin välistä karkuun. Tanssijoiden rinki kuitenkin tiivistyi uhkaavasti ja Melomista tuntui, että hän oli jäämässä koulun ja nuorten väliin ansaan. 

Yhtäkkiä pihan pensaat kahahtivat ja tumma hahmo ryntäsi tanssijoiden piirin läpi Melomin luokse. Hahmolla oli kasvojen yli vedetty pipo, vain silmien kohdilla oli reiät. Kädessä sillä oli pitkä keppi, Melomista näytti että se oli katkaistu harjanvarsi. Vote oli tullut pelastamaan hänet. Vote heilutti harjanvartta päänsä päällä ja he vetäytyivät yhdessä koulun ovea vasten. Tanssijoiden piiri tiivistyi. He eivät kuitenkaan tulleet enää Melomia ja Votea kohti, vaan pysähtyivät odottamaan. Lapsilla ei ollut mitään mahdollisuutta päästä saartorenkaan ohi ilman tappelua. Kaikki huohottivat ja odottivat. Melomilla oli hetki aikaa katsella heidän uhkaajiaan. Kaikkien silmissä oli samanlainen tyhjä, mitäännäkemätön katse. Mitä ne oikein halusivat? Voisiko niille yrittää puhua? Äsken kaikki nämä nuoret olivat ihan tavallisia pöhköjä yläkoululaisia. Kai ne päästäisivät Melomin ja Voten menemään, jos pyytäisi kohteliaasti.

          - Vote, mitä me tehdään?

          - Taistellaan viimeiseen hengenvetoon saakka.

          - Eikö me voitaisi vaan pyytää, että ne päästäisi meidät kotiin?

          - Pyydätkö sä kalkkarokäärmeeltä, että se ei purisi sua?

          - Ne on ihan tavallisia yläkoululaisia.

         - Joo, siltä näyttää. Päivällä koulun kingejä, yöllä osa-aikazombeja. Wilmassa vain pari merkintää. Käytöksessä orastavaa kehitystä.

Kaupan kulmalta kääntyi silloin koululle päin valkoinen pakettiauto. Lukiko sen kyljessä jotain? Melomi ei nähnyt kunnolla. Oliko Mähönen tulossa tänne? Sydän alkoi hakata Melomin rinnassa yhä lujempaa. 

          - Vote, onko ne kaksi tulossa tänne?

          - En mä tiedä. Ehkä.

          - Mitä me nyt tehdään?

          - Rynnätään kohta läpi. Tuu mun perässä.

Vote otti askelen taaksepäin ja painautui ihan koulun oveen kiinni. Melomi katsoi Votea. Voten takapuolen kohdalla ovessa oli musta mötikkä, jossa paloi punainen valo. Yhtäkkiä valo muuttui vihreäksi ja kuului helähdys, niin kuin sähkölukko olisi auennut.

          - Vote, ovi on auki!

Vote kääntyi ovea kohti ja nykäisi kahvasta. Ja toden totta, ovi aukesi! Vote sukelsi sisään ovesta ja Melomi ryntäsi perään. He vetivät oven heti kiinni perässään. Tanssijat eivät ehtineet tehdä mitään, kun ovi oli jo uudelleen lukossa. Lapset huohottivat pitkän ajan pimeässä koulun aulassa sanomatta sanaakaan.

Luku 10

Kotona äiti ja isä viuhtoivat edestakaisin kuin jossakin hassussa ikivanhassa mustavalkoisessa filmissä. Ne järjesteli raivoisasti paikkoja, teki kauppalistaa, muutti olohuoneen huonekalujen järjestystä, muutti sen takaisin ja vielä uudelleen. Isä laittoi keittiön pöytään liinan, jonka äiti vaihtoi heti eriväriseen. Melomi ei edes vaivautunut kysymään, mitä ihmettä oli tekeillä. Hän yritti livahtaa vaivihkaa omaan huoneeseensa, mutta isä huomasi Melomin juuri kun ovi oli menossa kiinni.

          - Melomi, meille tulee yllätysvieraita! Vehviläiset soitti, että ne on kesälomamatkalla ja ne voisi mieluusti poiketa meillä yhdeksi yöksi. Muistatko sä Vehviläisen Jarin ja Marikan? Me opiskeltiin Jarin kanssa yhtä aikaa. Onpa tosi kivaa nähdä pitkästä aikaa ja näyttää meidän uutta taloa niille!

             - Okei. En muista.

             - Harmi kun niillä ei ole lapsia. Olisit saanut seuraa.

             - Ei se mitään. Tuleeko ne jo tänään?

          - Olisko sun mahdollista mennä jonkun kaverin luokse yöksi tänä iltana? Jari ja Marika tykkää laulaa karaokea. Joskus me on laulettu aamu neljään asti. Sä saisit paremmin nukuttua jossain muualla.                - Isi, en mä tunne täällä ketään. Mihin mä voisin mennä?

            - Me grillataan koko ilta ja turistaan kaikki maailman asiat. Saunotaan varmaan kolme tuntia. Tästä tulee kesän paras ilta!

             - Niin mut mihin mä menen?

            - Jarilla on varmaan taas ihan hervottomia juttuja. Niitä ei kyllä kannata uskoo ihan sellaisenaan. Se pistää aina vähän omiaan. Ja mulla on ollu ikävä Marikan naurua. Kun Marika käkättää niin sillon muidenkin on ihan pakko nauraa.

            - Kai mä sit kaivan pihalle kuopan ja nukun siellä. Saanko mä käyttää grillin kupua kattona?

            - Tosi kiva kun sä suhtaudut tähän noin Melomi. Tää on tosi tärkee ilta mulle ja äidille. Sullakin on varmasti mukavampaa jossain muualla. Meillä on tänään pelkkiä aikuisten juttuja.          

Kun Vehviläiset kaartoi pihaan, isä ja äiti muuttui vieläkin hysteerisemmiksi. Isä ja Jari hakkasi toisiaan selkään varmaan kaksi minuuttia ja ähki ja puhki suustaan kaikkea äijää. Äiti ja Marika kaklatti yhtä aikaa hiuksista, talosta, vaatteista ja siitä miten pitkä aika viime kerrasta oli. Meno oli vielä hullumpaa kuin mitä Melomi oli pelännyt. Äiti esitteli Melomin ohimennen vieraille ja sitten naiset menivät katsomaan pihaa. Miehillä oli kädessä oluttölkit ja isä kurkisteli Jarin auton konepellin alle. Melomi sulkeutui omaan huoneeseensa miettimään pakopaikkaa. Karaokehittien kuunteleminen aamuyöhön asti ei ollut vaihtoehto. Oliko heillä telttaa? Ehkä oli, mutta Melomi ei tiennyt missä ja pihatontultakin saisi nyt paremmat ohjeet kuin vanhemmilta. Piti siis odottaa, jos illan aikana tulisi uusia ideoita.

Kahdeksalta illalla Melomi ei enää kestänyt. Jari yritti laulaa karaokessa Myrskyn jälkeen, mutta Satulinnan melodialla. Äitiä ja Marikaa nauratti niin että äidin piti vetää telkkarin johto irti seinästä, kun maha kramppasi. Jari väitti, että hän lauloi lemodian ihan oikein, mutta tulkitsi sitä omalla tavallaan, vähän Cheekin tyyliin. Isä halusi laulaa Ukkometson, mutta muut ei antaneet sen yrittää viidettä kertaa. Melomi lähti ulos. Siellä ainakin korvat saisi levätä.    

   

Luku 9

Seuraavina päivinä Melomi vältteli koulun pihaa. Hän kiersi sen huolellisesti samalla, kun yritti tutustua kunnolla uuteen kotikaupunkiinsa. Melomi kävi kirjastossa ja hankki oman kirjastokortin. Uimapaikkoja löytyi useita. Melomi rakasti uimista ja hänestä oli ihanaa käydä eri paikoissa uimassa ja vertailla niiden hyviä ja huonoja puolia. Rannalla oli myös mahdollista tarkkailla eri ihmisiä ilman, että kukaan olisi vaivaantunut tuijottamisesta. Sitä paitsi Melomi oli taitava tarkkailija. Hän oli varma, että kukaan ei kiinnittänyt häneen mitään erityistä huomiota, kun hän puolestaan oppi tunnistamaan monia uimarantojen vakiokävijöitä. Melko lähellä Melomin kotia virtasi suuri joki. Sen varrella oli uimaranta, jossa kävi kuumina päivinä paljon lapsia uimassa. Melomi mietti, olisiko joku suunnilleen hänen ikäisistä lapsista hänen luokallaan syksyllä.

Lasten pelleilyjä, kinasteluja ja leikkejä seuratessa Melomi kuvitteli itsensä mukaan ja kun eräs vekkulin näköinen poika kaatoi sankollisen vettä isomman pojan paidan kauluksesta sisään, Melomi nauroi jopa ääneen. Iso poika jahtasi vekkulia ympäri rantaa, mutta ei se tainnut olla oikeasti vihainen. Ehkä se oli vekkulin isoveli tai isoveljen kaveri, joka halusi vähän nutistaa pientä rasavilliä. Tytöt istuivat rannalla pienissä ryhmissä ja seurailivat poikien häsläämistä. Rohkeimmat tytöt ja pojat huusivat välillä jotain toisilleen. Jos joku poika uskalsi uhata tyttölaumaa vesisankolla, tytöt hyökkäsivät joukolla ja antoivat reippaasti takaisin. Älyttömimmät ideat saivat aikaan kikatusta, josta idean keksijä oli selvästi mielissään.

Melomi seurasi kaikkea tätä takaviistosta ja mietti, olisiko hän mieluiten kikattelija, mahtailija, vekkuli vai jahtaaja. Hän ei osannut päättää. Hän ei todellakaan tiennyt kenen kanssa hän olisi vaihtanut osia, jos olisi saanut siihen mahdollisuuden. Oliko hän tyytyväinen näin, vai olisiko hän halunnut olla joku muu? Mitä jos sen toisen elämä olisikin ollut oikeasti paljon kurjempaa kuin hänellä nyt?

Melomi lähti kävelemään kotiin päin. Hän päätti käydä kaupassa, sillä äiti ja isä oli kuitenkin unohtaneet. Onneksi taskussa oli 20 euron seteli. Sillä saisi vaikka mitä. Melomi valitsi kärryyn mansikoita, leipää, maitoa ja perunoita. Hän mietti, osaisiko hän tehdä jauhelihakastiketta, vai paistaisiko pannulla kanaa. Lopuksi hän laski, että raha riitti vielä isoon jäätelötuuttiin. Kassalla oli taas myyjänä se kivan näköinen Annikki. Annikki hymyili Melomille ja aloitti jutustelun.

          - Moi! Sua ei olekaan näkynyt vähään aikaan. Missä sä oot ollu?

          - Oon kierrellyt vähän siellä sun täällä.

          - Ootko sä muuttanut tänne tänä kesänä?

          - Joo, tohon aika lähelle.

          - No, miten oot viihtynyt?

          - Ihan ok.

          - Mun nimi on Annikki, niin kun tässä lapussa lukee. Mikäs sun nimi on?

Melomi mietti nopeasti. Taas sama juttu kuin Voten kanssa. Minkä nimen hän sanoisi? Annikki katsoi häntä ystävällisesti.

          - Ei sun oo pakko sanoo sun nimee jos et halua.

          - Mun kaverit sanoo mua Melomiksi.

Melomi odotti, nauraako Annikki hänen hassulle nimelleen. Tai kysyisi uudestaan että mikä se oli? Mut Annikki vaan hymyili.

          - Melomi. Onpas kivan kuuloinen nimi. Se riittää mulle. Hauska tutustua!

Melomi maksoi ostokset, sanoi heippa ja käveli ulos ovesta. Aurinko kutitteli kivasti nenänpäätä ja kotiin oli kevyt kävellä, vaikka ostoskassi olikin painava.

     

Luku 8

Melomia otti päähän koko Voten leikki. Mitä ihmettä hän oli melkein tehnyt? Varastanut lompakon Voten yllyttämänä. Mitä sitten, vaikka he olivatkin saaneet jonkun typerän muovinpalan Mähöseltä? Melomi oli kuitenkin se, joka tässä olisi joutunut ongelmiin jos Hankkija olisi saanut hänet kiinni. Miksi he eivät voisi tehdä välillä jotain muuta kuin leikkiä tätä typerää Votemajoria ja kiusata viattomia huoltomiehiä? Vote oli niin haltioissaan löytämästään Mähösen muovilätkästä, että hän ei huomannut, miten Melomi ei riemuinnut hänen kanssaan. Lopulta Melomi päätti lähteä kotiin.
          - Mihin sä meet?
          - Kotiin. Mulla on nälkä.
          - Ethän sä nyt voi mennä. Meillä on vielä paljon tehtävää. Pitää mahollisimman nopeesti suorittaa mitätöimisriitti, jotta me saadaan puhdistettua sut Mähösen listoilta.
          -  Mua kuule kiinnostaa nyt puhdistautua ihan oikeessa suihkussa. Ja ei tekis kyllä pahaa sullekaan. Sitä paitsi mulla on hirvee nälkä.
Oikeastaan vasta nyt Melomi huomasi, miten hikinen ja likainen hän oli. Juokseminen pakokauhun vallassa oli tehnyt tehtävänsä. Oliko hän myös kaatunut? Shortsit ja paita oli ihan hiekkaiset. Polvesta vuoti vähän verta. Vote oli kuitenkin vielä paljon likaisempi kuin hän. Se näytti siltä kuin se ei olis käynyt moneen päivään pesulla tai vaihtanut vaatteita. Voten naama vääntyi irvistykseen.
          - Miten sä voit ajatella jotain ruokaa ja sun kylpyankkaa nyt, kun sun elämä on kiinni tästä jutusta? Mähönen voi olla täällä hetkenä minä hyvänsä? Mä oon varma, että se ajo Hankkijan kanssa suoraan niiden pääkallonpaikalle ja alotti heti jahdin sun jäljittämiseksi. Mitä sä sitten teet jos ne ajaa tähän kohta pienellä panssarivaunulla ja jyrää Voten pesän ihan matalaksi?
          - Mua ei kuule kiinnosta enää pätkääkään nää sun hölmöt sadut! Herää! Miks me ei voida tehdä jotain ihan tavallisia juttuja? Mentäis vaikka uimaan tai jätskille tai pelaamaan jotain. Mutta ei, sen sijaan me kökötetään täällä pusikossa tuntikausia ja tuijotetaan kun huoltomiehet lakasee pihaa. Se on ihan sairaan tylsää! Ja sit yhtäkkiä mun pitää juosta henkihieverissä pakoon jotain isoa aikuista miestä, koska mä melkein pöllin lompakon. Ymmärrät sä yhtään, mitä siitä olis voinu seurata?

Melomi oli niin vihainen, että hän ei välittänyt, vaikka Vote painoi päänsä käsiensä väliin ja alkoi hiljaa uikuttaa. Melomi alkoi ryömiä pois pesästä ja kuuli takaansa Voten anelun.
          - Tuu takas. Sä et tiedä mitä sä teet. Sä oot valumassa niiden puolelle. Ne tulee ja löytää sut ja puristaa susta kaiken tiedon irti. Sä et voi tehä tätä mulle, Melomi!
Melomi ei välittänyt vaan lähti kävelemään kotiin päin. Vielä kadulla hän kuuli kuinka Vote huusi hänen peräänsä.
          - Petturi! Raukkis! Sä tuhoot meidät molemmat!
Melomin raivo laantui ja tilalle hiipi vähitellen suru. Oliko hän nyt menettänyt kaverin? Pettikö hän Voten luottamuksen? Eikö Melomillakin ollut oikeus sanoa mielipidettään? Saisiko hän ikinä oikeaa ystävää? Kyyneleet alkoivat virrata vuolaasti Melomin poskia pitkin. Ajatus kotiin menemisestä ei ollut kovin houkutteleva, mutta sinne hänen oli nyt pakko mennä. Ei ollut mitään muutakaan paikkaa.

Kun Melomi avasi ulko-oven ja astui sisään, äiti tuli häntä vastaan.
          - Missä sä oot ollut koko päivän? Voi kulta, onko suhun sattunut? Tulehan tänne niin mä katon tota sun polvea.
Melomi luuli, että kyyneleet olisivat jo ehtyneet. Siksi uusi ryöppy yllätti hänet täysin. Äiti katsoi häntä ymmärtäväisesti, halasi pitkään ja silitti selkää. Melomi ei muistanut, milloin äiti oli viimeksi halannut häntä. Äiti istui alas ja otti Melomin syliin. Se tuntui kummalliselta, Melomihan oli jo oikeastaan liian iso istumaan sylissä. Siitä huolimatta siinä oli hyvä olla. Itkukin rauhoittui vähitellen.
          - Haluaisitko sä käydä pitkässä lämpimässä kylvyssä? Käy ainakin pesulla ja mä laitan sulle sillä välillä lämmintä kaakaota ja voileipiä.
Melomi nyökkäsi ja meni kylppäriin. Nälästä huolimatta lämmin kylpy oli kaikkein houkuttelevin vaihtoehto.

Kylvyn ja iltapalan jälkeen Melomi huomasi olevansa tosi väsynyt. Siksi hän meni suoraan sänkyyn, vaikka kello ei ollut vielä kovin paljon. Äiti tuli vielä peittelemään Melomin, ja hyräili hänelle hiljaa laulua, jota Melomille oli laulettu joka ilta joskus monta vuotta sitten. Oli ihanaa, kun äiti ei kysynyt häneltä mitään. Melomi ei tiennyt mitä hän olisi vastannut. Sitä paitsi Melomi ei halunnut edes kokeilla, kuulisiko äiti hänen puhettaan. Näin oli hyvä.

Luku 7

Minuutit matelivat eteenpäin. Melomi kyhjötti pesän hiekkakentän puoleisella suuaukolla ja tarkkaili ympäristöä. Maisema tuntui olevan päiväunilla syötyään vähän liian ison pizzan. Ei tapahtunut oikein mitään. Melominkin silmät olisivat varmasti painuneet kiinni, ellei hänellä olisi ollut niin kova nälkä. Häntä harmitti, ettei ollut ottanut evästä mukaan ja nyt oli liian myöhäistä. Vote olisi takuulla ollut äkäinen kuin ampiainen, jos Melomi olisi keskeyttänyt tehtävän kauppareissun takia. Se ei kuulostanut sellaiselta, mitä Votemajorin kokelaalta odotettiin. Nytkin Vote päivysti toisella puolella pesää. Jos Mähönen tulisi, Melomin piti kiertää kaukaa sellaiseen paikkaan, josta pääsisi näppärästi juoksemaan autolle sopivan tilanteen tullen. Vote tuntui heittäytyvän Votemajorin, Mähösen ja Hankkijan taisteluun täysillä. Melomista tuntui välillä, että se uskoi ihan tosissaan omiin juttuihinsa. Melomistakin oli kyllä hauskaa olla mukana Voten leikissä. Kuitenkin joskus olisi ollut kiva kysellä Votelta ihan tavallisia asioita. Missä se asui, millä luokalla se oli, oliko sillä sisaruksia tai harrastuksia, voisiko sen luona käydä? Mutta minkäs teit, tavalliset arkiset asiat ei varmasti mahtuneet Voten päähän, kun sen täytti Votemajorin pyhä sota Mähöstä vastaan.

Lopulta Melomi huomasi, kuinka valkoinen pakettiauto lähestyi koulua. Hän huikkasi siitä nopeasti Votelle ja ryömi ulos pesästä, jotta pääsisi hiipimään hyvään paikkaan. Heillä oli onnea. Auto ajoi koulurakennuksen taakse. Voten oli nyt helppoa houkutella Mähönen pesän puolelle koulua ja Melomi pääsisi nappaamaan jotain Mähösen autosta. Melomi kiersi kaukaa omakotitalojen välistä koulun taakse. Hän näytti ihan tavalliselta kadulla kävelijältä, eikä Mähönen varmasti kiinnittänyt häneen mitään huomiota, vaikka olisikin nähnyt hänet. Koulun toisella puolella oli pieni metsikkö. Sen suojissa Melomi pääsi helposti hiipimään lähelle autoa. Hän näki, kuinka Mähönen lakaisi koulun takaoven edustaa. Joku oli heitellyt siihen roskia tai sitten linnut olivat kaivelleet niitä roskiksesta. Melomin sydän hakkasi kovaa. Mähönen näytti pelottavalta. Se oli roteva mies, jolla oli riuskat otteet ja vakava ilme. Melomi nielaisi. Mitä jos Mähönen saisi hänet kiinni itse teossa?

Yhtäkkiä koulun toiselta puolelta kuului hirveä räminä. Vote oli heittänyt ison kiven pyöräilykatoksen peltikaton päälle ja se pyöri kaltevaa kattoa pitkin alas. Mähönen mutisi itsekseen rumia sanoja ja lähti reippaasti kävelemään toiselle puolelle koulua. Melomin hetki oli koittanut. Hän syöksähti nopeasti puun takaa autolle. Etuovi oli auki. Melomi istui ohjaajan paikalle ja alkoi etsiä sopivaa napattavaa. Hän huomasi nopeasti, että oli pulassa. Ohjaamo oli täydellisen siisti. Siellä ei ollut mitään ylimääräistä. Melomi oli ajatellut, että nappaisi jonkun pastillirasian tai kauppakuitin, joita ainakin heidän perheen autossa oli kasapäin. Mähösen auton kuramatotkin olivat aivan puhtaat, ei edes kiven kiveä. Paniikki valtasi Melomin. Mitä nyt? Hän avasi vielä hansikaslokeron. Siellä oli vain lompakko, ei mitään muuta. Hiki kihosi Melomin otsalle. Voisiko hän ottaa Mähösen lompakon? Sehän oli ihan selvästi varastamista. Miten pitkälle tämän leikin voisi viedä? Melomi hivutti kättään lompakkoa kohti, mutta jokin hänessä esti tarttumasta siihen.

Äkkiä auton ikkunan peitti varjo. Melomi nosti katseensa ja hänen sydämensä löi kolme kertaa tyhjää. Ikkunasta katsoi mustapartainen mies. Hankkija. Se näytti yllättyneeltä kun näki ohjaajan paikalla Melomin kurkottamassa kättään lompakkoa kohti. Hankkija avasi etuoven ja sanoi vihaisena.
          - Mitä ihmettä sä täällä teet?
Melomi kirkaisi säikähdyksestä, veti kätensä nopeasti pois ja hyppäsi avoimesta ovesta ulos. Hän juoksi metsikköön ja kuuli takanaan kun Hankkija huusi hänen peräänsä. Melomi ei katsonut taakseen vaan juoksi niin kovaa kuin ikinä pääsi. Metsikön jälkeen hän kääntyi talojen suojaan ja jatkoi juoksuaan. Lopulta hän ei jaksanut enää metriäkään vaan hänen oli pakko pysähtyä vetämään henkeä. Sydän hakkasi rinnassa lujempaa kuin koskaan ennen. Kädet tärisivät säikähdyksestä ja ponnistelusta. Miten Hankkija oli ilmestynyt autolle kuin tyhjästä? Kun Melomin hengitys oli tasaantunut, hän mietti, mitä nyt tapahtuisi. Hän oli epäonnistunut tehtävässään. Vote olisi häneen todella pettynyt. Toisaalta Melomi oli ihan tyytyväinen siitä, että hän ei ollut ottanut lompakkoa. Siitä olisi voinut tulla hirveä soppa. Poliisi, vanhemmat, Mähönen, kaikki yhdessä kovistelemassa häntä. Vai olisivatko Mähönen ja Hankkija edes sotkeneet muita aikuisia mukaan? Ehkä he olisivat hoidelleet Melomin kahdestaan. Melomi ei olisi enää koskaan nähnyt kotiaan, vaan hän olisi virunut lyhyen loppuikänsä kosteassa ja kylmässä vankityrmässä Hankkijan hirvittävien kidutusvälineiden keskellä.

Melomi muisti, miten nälkäinen hän oli. Hän päätti mennä kotiin. Lyhin reitti sinne kulki kuitenkin koulun vierestä. Melomi käveli varovasti lähemmäs koulua. Hän näki, miten valkoinen pakettiauto kaasutti pois koulun pihalta. Molemmat miehet olivat kyydissä. Melomi odotti vielä pitkän aikaa, ennen kuin uskalsi lähestyä koulua. Hän hiippaili Voten pesän lähelle ja suhahti hiljaa.
          - Vote, oot sä siellä?
          - Tuu heti tänne!
Voten äänestä ei saanut selvää, millä mielellä se oli. Melomi livahti pesään ja ryömi sen keskelle. Vote istui siellä tyytyväisenä leveä hymy kasvoillaan.
          - Mä en saanu sieltä autosta mitään. Hankkija yllätti mut.
          - Ei se mitään, sä toimit tosi urheasti. Meillä kävi kuitenkin järjetön säkä.
          - Miten niin?
          - Kun Hankkija huusi sun perään, M:lle tuli kiire juosta takaisin autolle. Sillä oli jostakin syystä kädessä sen avainnippu. Mä huomasin, kun siinä hötäkässä sen avainnipusta putos maahan tämä.
Vote nosti Melomin nähtäväksi pienen, pyöreän ja litteän muovinpalan. Se oli valkoinen ja siinä oli jotain mustia numeroita ja kirjaimia.     
          - Mikä tää on?
          - En tiedä. Mut ei sillä ole väliä. Tää on varmasti M...sen omaisuutta. Nyt me voidaan mitätöidä sen tekemät taiat. Melomi Hiljaahiipijä, tästä eteenpäin sä et ole enää pahuuden voimien vallassa. 

     

Luku 6

          - Mikä on Votemajor? Melomi kysyi.
          - Se on uljaiden ihmisten liitto. Taistelemme väsymättä vääryyttä ja pahuutta vastaan.
          - Kuuluuko siihen ketään muita kuin sinä?
Vote oli hetken hiljaa. Kysymys taisi olla vähän kiusallinen. Nopeasti Vote sai kuitenkin itsevarmuuteensa takaisin.
          - Olen lähettänyt kaikki muut Votemajorin ritarit suorittamaan tehtäviään. Täällä Voten pesässä he vain pitkästyisivät ja olisivat hyödyttömiä.
Melomi mietti. Ehkä hänen ei kannattanut inttää enempää muista ritareista.
          - No mikä se mun tehtävä sitten on?
Vote katsoi Melomia ja sanoi vakavasti.
          - Tämä tehtävä on yksi vaarallisimpia, jolle olen ketään lähettänyt. Sinun on saatava haltuusi jotain, joka on päävihollisemme omaa. Jos tuot Voten pesään tällaisen ryöstösaaliin, voimme mitätöidä hänen saaman vainun sinusta. Hänen valtansa ei enää ulotu sinuun ja voit liittyä Votemajoriin täysin valtuuksin.
Melomi nyökkäsi. Siis jotain, joka kuului Mähöselle. Jos kerran roskatkin laskettiin, niin tehtävä ei ollut mahdoton.
          - Onko sulla suunnitelmaa, miten mä saisin jotain Mäh... tarkotan, sen omaa?
          - Se ei ole vielä tehnyt jokapäiväistä kierrostaan. Jos sillä ei ole tänään verikoiraansa mukanaan, niin meillä on mahdollisuus.
          - Onko sillä joku koira?
          - Ei kun siis tyyppi, joka tekee sen puolesta kaiken likaisen työn. Se vahtii vankeja yötä päivää. Puristaa oikeamielisistä viimeisetkin totuudensiemenet hirvittävillä kidutusvälineillä. Se raportoi herralleen päivittäin ja toteuttaa nöyränä kaikki hänen oikkunsa. Yhdessä ne on liian vaikea vastustaja meille kahdelle.
          - Onko sillä nimeä?
          - Musta tuntuu, että sillä tyypillä on yhtä monta nimeä, kuin sillä on valeasuja. Se on nimittäin naamioitumisen mestari. Aiemmin se tunnettiin nimellä Varis, mut nykyään me Votemajorissa kutsutaan sitä nimellä Hankkija. Se on hirveän iso, varmaan yli kaksi metriä pitkä. Sillä on musta parta ja päällä aina samat mustat ja harmaat vaatteet. Kädessä sillä on usein pitkä keppi, jolla se voi kellistää salamannopeasti kenet tahansa.
          - Hankkija? Mistä se tulee?
          - Mä näin kerran kun tuossa pihassa M. antoi sille sellasen valko-oranssin päähineen. Se oli tosi juhlallisen näkönen tilaisuus, vähän niin kuin kruunajaiset. Varis painoi päähineen päähänsä ja siinä luki otsassa Hankkija. Varis näytti tosi ylpeältä ja onnelliselta. Siitä tuli varmasti M...sen Hankkija, eli se hankkii herralleen tietoja ja uhreja. Vähän niin kuin pahan velhon oikea käsi.

Samassa tuuli kahisutti Voten pesän pensaita. Vilu värisytti Melomia. Hankkija kuulosti kauhealta. Melomi ei mistään hinnasta halunnut joutua sen käsiin. 
          - No kerro nyt, mitä mä teen jos Hankkija ei oo mukana?
          - Sun pitää olla jossakin lähettyvillä piilossa kun M. tulee. Ei kuitenkaan täällä pesässä, se on liian vaarallista. Kun M ajaa valkean vaununsa tähän pihaan, niin mä aiheutan jotain hämminkiä koulun takana. M. menee ihan takuulla katsomaan, ja sitten on sun vuorosi. Sä voit joutua pahimmassa tapauksessa avaamaan vaunun oven ja nappaamaan jotain sieltä. Jos sulla käy tuuri, M. tiputtaa jotain ulkopuolelle ja sulla on helppo nakki.
          - Kuulostaa aika helpolta.
          - Älä luule, että tää olisi helppo homma. Moni on täältä lähtenyt, mutta hyvin harva on palannut, ainakaan selväjärkisenä. Vihollisen kunnioitus on hyvin tärkeää.
          - No mitä me nyt tehdään?
          - Nyt vain odotellaan. Meidän pitää nähdä, kummalle puolelle pihaa M. vaununsa ajaa.

Luku 5

Ajatukset oli märkiä saippuoita kylppärin lattialla. Melomi ei saanut niistä kunnolla kiinni yhtäkään,
vaikka kovasti yritti. Hän olisi halunnut saada yhdestä otteen, ajatella sen kokonaan ja siirtyä
seuraavaan. Miten Mähönen mukamas kuuli, kun Melomi sanoi sen nimen? Sen oli pakko olla
sattumaa. Ja vaikka se oliskin kuullut, niin sehän oli joku huoltotyyppi, joka kävi katsomassa, että
koulu oli suunnilleen kunnossa. Miksi Vote oli niin vauhkona sen tulosta? Muutenkin koko Vote. Yksi
ääni Melomin päässä sanoi, että siinähän sulle oli kaveri, sopivan pöhkö niin kuin sinäkin.
Samanikäinen ja ehkä myös yksinäinen. Se ääni käytti sanaa kaveri, mutta kuuliko Melomi sen
kuiskaavan lopuksi jopa “ystävä”? Sitten oli toinen ääni, joka sanoi - tai siis huusi - pää punasena, että
ETKÖ SÄ OLE OPPINUT MITÄÄN? Teetkö sä taas samat virheet kuin aiemminkin, menet ihan takki
auki jonkun luo ja se puukottaa sua ensin selkään ja sitten myöhemmin potkii jo kaikkien nähden
mahaan. Ajatukset äidistä ja isästä Melomi jätti kokonaan päänsä ulkopuolelle, mutta ne jyskytti ovea
jollain rautakangella ja vaati päästä mukaan ajatusten tuolileikkiin. Melomi virnisti itsekseen kun älysi,
että oli aika hassua, miten Melomin ajatuksissa vanhemmat kyllä huomioivat Melomin, vaikka muuten
Melomi oli niille ihan pelkkää ilmaa. 

Lopulta Melomia alkoi kyllästyttää omien ajatustensa jahtaaminen. Mieleen juolahti kerrankin hyvä, käytännöllinen idea. Melomi lähti kiireesti ulos ja suunnisti kohti koulua. Hän ei kuitenkaan mennyt pihalle, vaan kiersi vaivihkaa koulun toiselle puolelle. Hän oli taitava liikkumaan niin, että kukaan ei huomannut häntä. Siitä taidosta oli ollut monta kertaa apua.

Melomi tarkkaili pihaa, eikä siellä näkynyt mitään liikettä. Myös Voten pesän pensaat olivat liikkumatta. Sitten Melomi huomasi, kuinka Vote lähestyi koulua. Vote osasi selvästi myös liikkua huomaamattomasti, mutta tällä kertaa Vote ei tiennyt, että Melomi oli ihan lähellä. Vote livahti pesään ja Melomi odotti hetken. Hän antoi itselleen tehtävän: Päästä koskettamaan Votea ennen kuin Vote huomaa hänet. 

Vote oli mennyt sisään pesään hiekkakentän puolelta. Melomi päätteli, että hänen kannattaisi mennä samasta aukosta, jotta pääsisi Voten taakse. Toinen vaihtoehto oli odottaa suuaukolla niin kauan, kunnes Vote tulisi ulos. Siinä vain saattaisi mennä hirveän kauan. Melomi hiipi suuaukolle ja kuunteli Voten puuhailua. Jotain se raaputti ja nakersi. Hiirenhiljaa Melomi hivuttautui sisään ja sentti sentiltä veti itseään maata pitkin. Jos hänellä olisi vähän onnea, Vote olisi häneen selin ja Melomi saisi koputettua Votea selkään. Nyt Melomi jo näki Voten selän. Vote luki sarjakuvaa ja rouskutti porkkanaa. Nyt ei saanut kiirehtiä, viimeiset sentit oli vaikeimmat. Aina kun auto tai mopo ajoi ohi, Melomi liikkui eteenpäin melun suojassa. Hän kohotti jo kättään, että yltäisi Voteen. Juuri silloin Vote pieraisi ja Melomilta pääsi naurun tirskahdus. Vote kääntyi, jolloin Melomin käsi osui Voteen. Vote ulvahti, heittäytyi taaksepäin ja kaapaisi käteensä samalla jonkin kepin. Vote katsoi hurjistuneena Melomia ja oli jo vähällä lyödä, kunnes huomasi kuka tunkeilija oli.

- Rauhotu, se oon vaan mä.

- Älä enää koskaan tuu tänne tolla tavalla.

- Mitä sä vauhkoot?

- Muhun ei koske kukaan ilman lupaa.

- Ota nyt iisisti. Mä vaan halusin yllättää sut.

- Mä tiesin koko ajan että sä oot tulossa. Mulla on samuraisoturin vaistot.

- Et varmaan tienny. Äsken sä vaan rouskutit porkkanaa ja luit akkaria.

- Mä olin täysin valmistautunu sun tuloon. Mä kuulin sut jo sadan metrin päästä.

- Just joo.

Vote rauhoittui vähitellen. Se söi porkkanan loppuun vähän äkäisenä, mutta sitten sen katse kirkastui.

- Nyt mä keksin, miten sä voit korjata sun eilisen mokan.

- Minkä mokan?

- Kun se yks jota mä en mainitse sai susta vainun.

- No miten?

- Kato se sai haltuunsa jotain sun omaa.

- Häh? Se poimi maasta mun lakupatukan kääreen. Se laittaa sen roskiin.

- Ihan sama. Se oli kuitenkin sun. Älä luule, että se heittää sen pois. Se tutkii joka ikisen tavaran ja vangitsee jokaisen sielun, josta se saa vainun.

- Ja sä söit jotain taikaporkkanaa, jonka avulla sä oot sille näkymätön?

Vote naurahti ja katsoi Melomia huvittuneena.

- No en tietenkään. Porkkanoilla mä luon mun majan ympärille suojakilven, että tunkeilijat ei pääse tänne. Näkymättömyyteen mä tarttisin Eskilstuunan kultavettä. Mut sitä mä en oo vielä onnistunu saamaan mistään.

- Mut mä pääsin sun majaan ilman että sä huomasit mitään.

- Et päässy. Mä tiesin susta koko ajan. Ja sä et oo tunkeilija.        

Melomi huokasi. Voten kanssa ei kannattanu väitellä. Se ei johtanut mihinkään.

- No miten mä sitten hyvitän mun mokan?

Vote katsoi Melomia vakavana ja sanoi juhlallisesti.

- Melomi Hiljaahiipijä: Jos te suoritatte tehtävänne hyväksytysti, teidät lyödään Votemajorin ritariksi.

Luku 4

Melomi lampsi kotiin. Voten touhu tuntui täydellisen älyttömältä. Toisaalta sen pesä oli mieletön, eikä
Melomilla ollut mitään parempaakaan vaihtoehtoa. Naapuritaloissa vaikutti asuvan vain aikuisia ja ihan
pieniä lapsia. Missä kaikki Melomin ikäiset olivat? Oliko ne siirretty johonkin kesäleirille 40 kilometrin
päähän? 

Kotiovella Melomi sai idean. Jossakin oli pakko olla uimaranta. Kaikki lapset on tietysti siellä.
Nyt vain pitäisi tietää, minne päin suunnistaa. Ehkä isä tai äiti voisi auttaa. Melomi huusi jo eteisestä:

- Mennään uimaan! Mulla on kuuma!

- Jyrki, onko sulla porakone siinä lähellä?

- Juu oota, mä katon onko siinä akkua jäljellä.

- Haloo, tiiättekö missä täällä on lähin uimaranta?

- Tuotko samalla ristipääruuvarin? Tai tuo oikeestaan koko työkalupakki. Tää kirjahyllyn kokoaminen onkin hankalampaa mitä mä luulin.

- Ok.

Melomi kävi hakemassa omat ja vanhempien uikkarit ja kaikille pyyhkeet. Hän tunki ne kassiin ja meni
äidin eteen. 

- Ei me voida nyt lähteä uimaan. Kyllähän sä näet, että meillä on ihan kaikki kesken.  

- Etteks te voisi pitää vähän taukoa?

- Jyrki, löysitkö sä sen porakoneen?

- Missä on lähin uimaranta?

- Mä tarviin apua tän hyllyrungon nostamisessa. Sä oot niin reipas. Kiva kun kävit kaupassa. Sähän voisit vaikka piirtää.

- Mä näin äsken kun naapuri räjäytti meidän auton tuhannen pirstaleeksi.

- Kiva kun sulla on niin paljon puuhaa. Ollaan koko perhe tällasia Puuha-Pateja.

- Se on Puuha-Pete.

- Jyrki, muutettaisko meidän sukunimeksi Puuhamaa?

Melomi meni huoneeseensa ja paiskasi oven kiinni niin että ikkunat helisivät. Milloin isän ja äidin
kuurous oli mennyt näin pahaksi? Kyllä ne vielä jouluna kuuli ihan normaalisti. Ennen talvilomaa taisi
olla eka kerta kun Melomi huolestui ihan tosissaan. Silloin oli ollut se inhottava palaveri koululla. Siellä
oli istuttu ringissä ja aikuisia oli ainakin ope, erityisope, kuraattori ja vielä joku muu. Ja tietysti isä ja äiti.
Aina kun Melomilta oli kysytty jotain ja hän oli yrittänyt vastata, äiti tai isä puhui päälle, tai sitten sanoi
heti Melomin jälkeen jotain ihan muuta kuin mitä hän oli juuri äsken sanonut. Toiset aikuiset yritti sanoa
isälle ja äidille, että annatteko lapsen puhua loppuun, mutta isä ja äiti ei ymmärtäneet yhtään. Lopulta
koulun aikuiset oli katsoneet toisiaan, pyörittäneet päitään vaivihkaa ja sitten oli lähdetty kotiin.
Muutaman viikon päästä isä ja äiti kertoi, että perhe muuttaisi heti kesän alussa. Melomi lojui sängyssä
ja katsoi kattoon. Mitähän Vote keksisi huomiseksi?

Luku 3

Voten pesä oli Melomista aivan mahtava paikka. Vote esitteli kaikki tunnelit, joita pensaikossa oli
ainakin kuusi. Sisään pensaikkoon pääsi kolmesta kohdasta. Yksi sisäänkäynti oli koulun pihalla,
toisesta pääsi suoraan koulun ohi vievälle pyörätielle ja kolmas taas johti koulun viereiselle
hiekkakentälle. Keskellä olevaan majaan mahtui hyvin kaksi lasta makaamaan vierekkäin. Kun siellä
makasi selällään, oksien välistä näkyi sinistä taivasta, mutta toisaalta oksat muodostivat mukavan
suojan niin, että päältä päin ei voinut oikeastaan nähdä majan sisään. Kun Melomi oli oppinut kaikki
reitit, Vote vei hänet taas majaan.

- Tiedät sä kuka on Harry Potterin pahin vihollinen?

- Totta kai, sehän on Vol-

- Shhh!

Vote vei sormen suunsa eteen. Se otti käteensä tikun ja kirjoitti sillä maahan: VOLDEMORT. Sitten se
sotki nopeasti kirjoittamansa. Sitten Vote tuli ihan Melomiin kiinni, katsoi häntä silmiin ja kysyi naama
haudanvakavana.

- Tiedät sä, kuka on mun pahin vihollinen?

- Miten mä sen voisin tietää? Zombitko?

Vote naurahti ja pudisti päätään. Sitten se laittoi taas sormen suunsa eteen ja kirjoitti maahan hitaasti:
M-Ä-H-Ö-N-E-N.

- Mähönen? Melomi ei voinut pysäyttää naurunpyrskähdystä. Vote katsoi Melomia murhaavasti.

- Älä sano sen nimeä, Vote sihahti hampaidensa välistä. Muuten se tulee tänne.

- Kuka on Mähönen?

- ÄLÄ SANO SEN NIMEÄ! Vote ärähti tosissaan vihaisena.

- Anteeksi. Miks sitä ei saa sanoa?

- Se tulee ja tuhoaa kaiken. Sitä vastaan ei voi taistella. Nyt kun sä sanoit sen kaks kertaa, niin mä lyön vetoa, että se tulee kohta.

- Kuka se on?

- Sä näät kyllä sitten. Meidän pitää valmistautua. Tulit sä pyörällä?

- En kun kävelin. Mä asun tuossa aika lähellä.

- Hyvä. Onko sulla pihalla mitään tavaroita. 

- Ei pitäis olla mitään.

- Sit vain odotetaan.

Melomi ja Vote olivat tunnelin suuaukolla, kuitenkin pensaikon suojassa. Oli kulunut jo 20 minuuttia
siitä, kun Melomi oli saanut Voten hermostumaan toden teolla.

- Mitä jos se ei tule?

- Olet sä ihan hölmö? Totta kai se tulee. Sä kutsuit sitä kahdesti.

- Enkä kutsunu. Mä sanoin sen nimen. Miten se muka kuulis sen?

- Ilman mua sä olisit jo vainaa.

- Sä olet ihan seko. Mä en välitä sun typerästä leikistä. Mä saan sanoa mitä mä haluan. Mähönen, Mähönen, MÄHÖNEN!

Vote katsoi järkyttyneenä Melomia. Melomi oli ilmeestä niin yllättynyt, että lopetti lällättämisen hetkeksi.
Samassa koulun nurkan takaa kaarsi pihalle valkoinen pakettiauto. Sen kyljessä luki Kiinteistöhuolto
E. Mähönen. Auto pysähtyi pihan reunaan. Lapset painautuivat matalaksi pensaiden suojaan. Autosta
nousi mies, joka kiersi laiskasti pihan ympäri. Se poimi muutamia roskia ja vei ne pihan roskikseen.
Kiikkujen luota mies löysi enemmän roskia ja puisteli päätään. Mies kävi hakemassa autosta mustan
muovipussin ja keräsi kaikki roskat pussiin. Sitten mies käveli takaisin autolleen ja kaasutti pois. Vote
painoi kasvot käsiinsä ja uikutti hiljaa.

- Mitä sä nyt voliset? Mehän selvittiin.

- Sä et ymmärrä mitään. Tuolla kiikun luona oli sun roskia.

- No ehkä jotain, mutta kaikki roskat ei varmaan ollu mun.

- Silti se sai susta vainun. Me ollaan lirissä.

- Pitäisköhän sun ottaa sun lääkkeet ja sen lisäksi vähän iisimmin?

- Nähdään huomenna samaan aikaan täällä. Mun pitää nyt miettiä kaikessa rauhassa.

Luku 2

Melomi heräsi kolinaan. Isä ja äiti purkivat muuttolaatikoita keittiössä kovalla tohinalla. Melomi nousi
patjaltaan ja haukotteli. Hänen sänkynsä oli vielä palasina huoneen nurkassa. Kaikki tavarat odottivat
muuttolaatikoissa ja vaatteet jätesäkeissä, että joku nostelisi ne kaappeihin. Melomi vetäisi päälleen
eilisen paidan ja shortsit ja meni keittiöön. Hän avasi jääkaapin. Yhdellä hyllyllä oli soijakastiketta,
ketsuppia ja pari purkkia jotain tahnaa, jota isä laittoi joskus ruokaansa ja irvisteli tyytyväisenä.

- Onko meillä aamupalaa? Melomi kysyi.

- Mutta kulta eihän veitsiä voi laittaa noin kauas keittiön työtasosta. Sitten pitäisi kulkea aina keittiön halki terävä veitsi kädessä, äiti sanoi.

- No sitten on siirrettävä leivontatarvikkeet muualle, niin saadaan veitset siihen tilalle, isä vastasi.

- Onko jossain laatikossa syötävää? Melomi kysyi uudelleen.

- Kierrätystavaroille on keksittävä joku hyvä paikka. Niitä tulee päivittäin niin paljon, isä tuumaili.

- Mä jäin eilen auton alle ja mun jalka katkesi kahdesta kohdasta, Melomi sanoi.

- Voisko tuota työtason alle jäävää tilaa hyödyntää mihinkään? äiti mietti.

Selväksi tuli. Isän ja äidin kuuroutuminen oli taas edennyt vähän pidemmälle. Melomi päätti, että hän
soittaisi terveyskeskukseen viimeistään ensi viikolla. Siinä vaiheessa oireet olisi sen verran pitkällä,
että häntä uskottaisiin varmasti. Olikohan tämä ensimmäinen tapaus maailmassa, että kaksi ihmistä
kuuroutuu yhtä aikaa ja vielä valikoivasti? Toisensa porukat näytti kuulevan varsin hyvin. Melomin
sanat menivät yhä pahemmin heiltä ohi. Paljonko kehtaisi pyytää toimittajilta rahaa, että ne saisivat
tehdä jutun heidän perheestään? 

Melomi otti tottuneesti rahaa talouskassasta, laittoi lenkkarit jalkaan ja lähti kauppakassi kädessä
kauppaan. Saanpahan itse päättää mitä tänään on ruuaksi, Melomi tuumasi tyytyväisenä. Kaupassa
oli taas sama myyjä kuin eilen. Kun Melomi lastasi ruokia hihnalle, hän huomasi, että myyjän rinnassa
oli nimikyltti, jossa luki Annikki. Annikki hymyili Melomille ja Melomi hymyili takaisin. 

Kun Melomi oli syönyt, kello oli puoli kaksitoista. Isä ja äiti oli siirtyneet pihalle. Ne kulki ympäri pihaa.
Niiden päät heilui hassusti edestakaisin ja ne kuopsutteli nurmikkoa sieltä täältä. Onkohan ne
muuttumassa puluiksi? Melomi mietti. Kun muutakaan tekemistä ei ollut, Melomi lähti koulun pihaan.
Ehkä se kahjo tyyppi tulisi sinne myös.  

Piha oli jälleen tyhjä. Melomi suunnisti kiikkujen luo. Hän istui kiikkuun ja alkoi hiljakseen heilua
edestakaisin. Koko pitkä kesä oli edessä ja vasta monen viikon päästä koulun aloitus. Melomi ei
tuntenut täältä ketään eikä kukaan tuntenut häntä. Toisaalta se oli mukavakin ajatus. Sai aloittaa
alusta, puhtaalta pöydältä. Melomi kaivoi kaupasta ostamansa lakupatukan suuhunsa, sulki silmänsä
ja antoi auringon paistaa kasvoilleen. 

Melomi ei tiennyt, kuinka kauan oli kiikkunut silmät kiinni. Oliko hän jopa nukahtanut? Outoa tyyppiä ei
näkynyt missään. Koulun kello näytti kahtatoista, mutta Melomi ei tiennyt, oliko se oikeassa. Pihan ja
tien välissä oli suuri tiheä pensaikko. Sen keskellä näkyi, kuinka pensaat liikkuivat ihan kuin joku olisi
ryöminyt niiden seassa. Melomi katsoi tarkemmin ja näki, kuinka pensaikon reunasta pilkisti käsi, joka
vinkkasi häneen päin. Hän käveli varovasti kättä kohti. Pensaikon reunalla hän huomasi pienen aukon
muuten tiheässä seinämässä. Hän kuuli hiljaisen äänen.

- Mitä sä siinä odotat? Tuu äkkiä tänne ennen kuin joku näkee.

Se oli tietysti se outo hyypiö. Toisaalta Melomia ärsytti tuollainen määräily, mutta toisaalta hän oli heti
valmis tarttumaan kaikkeen mikä tarkoitti muuta kuin yksinäisyyttä. Melomi kumartui ja konttasi sisään
pienestä aukosta. Pensaiden keskellä oli kapea tunneli, joka mutkitteli ja haarautui muutamasta
kohdasta. Melomi valitsi aina sen reitin, mikä tuntui vievän pensaikon keskelle. Välillä maa hänen
allaan kohosi, välillä taas oli alamäkeä. Muutaman metrin jälkeen Melomi tuli vähän suurempaan tilaan.
Sen reunalla istui pieni hahmo taskulamppu kädessään.

- Miksi sulla on taskulamppu? Täällähän näkee ihan hyvin muutenkin.

- Sä et koskaan voi tietää, kuinka kauan sun pitää olla täällä. Yöllä sä vielä kiität mua, että mulla on tää lamppu.

- Luulet sä, että mä oon täällä yöhön saakka?

- Luulet sä, että sä voit aina valita, oletko vai et?

Melomia ärsytti tyypin arvoituksellinen, kaikkitietävä päteminen. 

- Mikä sun nimi on?

- Kaikki sanoo mua Voteksi.

- Onko sen sun oikee nimi?

- Vote riittää sulle ihan hyvin. Kuka sä oot?

Melomi mietti. Kertoisiko hän oikean nimensä? Ei kenenkään nimi ole oikeasti Vote. Uskaltaisiko hän
kertoa sen nimen, millä kutsui itseään aina omissa kuvitelmissaan? 

- Mä olen Melomi. 

Vote tuntui maistelevan nimeä kielensä päällä. Se mutisi sitä hiljaa silmät puoliksi kiinni. Lopulta Vote
nyökkäsi hyväksyvästi.

- Melomi, sä olet tervetullut tänne. Tää on mun valtakunta. Voten pesä.

Luku 1

Melomi sulki ulko-oven takanaan. Äiti ja isä eivät olleet vastanneet hänen viidenteen kysymykseen
siitä, milloin syödään. Ei väkisin, hän ajatteli. Ei huvita kuolla nälkään sillä välin kun ne miettii sohvan
paikkaa ja etsii sängyn pultteja. Melomi lähti kävelemään pitkin uutta kotikatuaan. Asuinalue näytti
ihan tavalliselta. Omakotitaloja molemmin puolin tietä, josta erkani pienempiä sivukatuja. Pihoissa
trampoliineja, ruohonleikkuri surrasi, mummo pyöräili kauppakassi tangossa roikkuen. Kaipa sitä voi
täälläkin ihminen elää. Jos vain nyt ensihätään jostain löytäisi ruokaa. Mummon perään siis.

Melomi saapui kaupan pihaan. K-Market. Sai luvan kelvata. Kassan takana istui nuori,
hauskannäköinen nainen. Melomi osti lihapiirakan ja pillimehun, ja jatkoi matkaansa piirakkaa
mutustellen. Kaupan takana oli vaaleaksi rapattu kolmikerroksinen kivinen koulu. Tässä minä kai
sitten syksyllä aloitan, tuumi Melomi ja käveli koulun pihaan. Piha oli suuri asvaltoitu kenttä tien ja
koulun välissä. Kiikkuja, kiipeilyteline, pyöräkatokset, ei ristinsielua missään. Melomi istui keinuun ja
katseli pihaa. Pihan takanurkassa oli suuria pensaita, joiden seassa näkyi liikettä. Siellä hiippaili joku.
Kun se huomasi, että piileskely oli turhaa, se vetäisi pensaan alta polkupyörän ja polki sillä pihalle.
Se kiersi pyörällään keinut kolme kertaa. Neljännellä kierroksella se yritti keulia, mutta ei onnistunut,
vaan kaatui rähmälleen Melomin eteen. 

- Et oo sitten aiemmin keulinu?

- Testasin vaan, osaatko sä toimia kriisitilanteessa.

- Missä ihmeen kriisitilanteessa?

- No jos sun pari kaatuu kesken tehtävän, niin sun pitää osata antaa sille ensiapua ja kantaa se evakuointialueelle.

- Ootsä muka mun pari? Mikä sun nimi on?

- Onko sulla kelloo?

- Mä kysyin ekana.

- Mut mun kysymys on tärkeämpi.

- Miten niin?

- Zombit tulee aina auringonlaskun aikaan. Ja silloin meidän on oltava kaukana täältä. Onko sulla sitä kelloo? 

- Nyt on kesä. Aurinko laskee joskus kymmenen jälkeen, ääliö.

- Mut zombit ei tiedä sitä. Ne tulee aina seittemän jälkeen. Kato Jenkeissä on eri aika. Usko mua, mä tiedän.

- No kai se on kohta puoli seitsemän, kun meidän muuttoauto tuli perille puoli kuudelta.

- Selvä. Irtaudutaan!

Se lähti pyöräilemään hirveetä kyytiä asvalttipihan yli. Asvaltin takana oli nurmialue, jonka takana
hiekkakenttä. Ketjut putosi keskellä kenttää ja se joutui taluttamaan. Se katsoi vielä Melomin suuntaan
ja huusi:

- Huominen tehtävä alkaa kaheltatoista. Tuu ajoissa!

Melomi lähti lompsimaan hissukseen kotia kohti. Koulumatka olisi ainakin lyhyempi kuin ennen.