Seuraavina päivinä Melomi vältteli koulun pihaa. Hän kiersi sen huolellisesti samalla, kun yritti tutustua kunnolla uuteen kotikaupunkiinsa. Melomi kävi kirjastossa ja hankki oman kirjastokortin. Uimapaikkoja löytyi useita. Melomi rakasti uimista ja hänestä oli ihanaa käydä eri paikoissa uimassa ja vertailla niiden hyviä ja huonoja puolia. Rannalla oli myös mahdollista tarkkailla eri ihmisiä ilman, että kukaan olisi vaivaantunut tuijottamisesta. Sitä paitsi Melomi oli taitava tarkkailija. Hän oli varma, että kukaan ei kiinnittänyt häneen mitään erityistä huomiota, kun hän puolestaan oppi tunnistamaan monia uimarantojen vakiokävijöitä. Melko lähellä Melomin kotia virtasi suuri joki. Sen varrella oli uimaranta, jossa kävi kuumina päivinä paljon lapsia uimassa. Melomi mietti, olisiko joku suunnilleen hänen ikäisistä lapsista hänen luokallaan syksyllä.
Lasten pelleilyjä, kinasteluja ja leikkejä seuratessa Melomi kuvitteli itsensä mukaan ja kun eräs vekkulin näköinen poika kaatoi sankollisen vettä isomman pojan paidan kauluksesta sisään, Melomi nauroi jopa ääneen. Iso poika jahtasi vekkulia ympäri rantaa, mutta ei se tainnut olla oikeasti vihainen. Ehkä se oli vekkulin isoveli tai isoveljen kaveri, joka halusi vähän nutistaa pientä rasavilliä. Tytöt istuivat rannalla pienissä ryhmissä ja seurailivat poikien häsläämistä. Rohkeimmat tytöt ja pojat huusivat välillä jotain toisilleen. Jos joku poika uskalsi uhata tyttölaumaa vesisankolla, tytöt hyökkäsivät joukolla ja antoivat reippaasti takaisin. Älyttömimmät ideat saivat aikaan kikatusta, josta idean keksijä oli selvästi mielissään.
Melomi seurasi kaikkea tätä takaviistosta ja mietti, olisiko hän mieluiten kikattelija, mahtailija, vekkuli vai jahtaaja. Hän ei osannut päättää. Hän ei todellakaan tiennyt kenen kanssa hän olisi vaihtanut osia, jos olisi saanut siihen mahdollisuuden. Oliko hän tyytyväinen näin, vai olisiko hän halunnut olla joku muu? Mitä jos sen toisen elämä olisikin ollut oikeasti paljon kurjempaa kuin hänellä nyt?
Melomi lähti kävelemään kotiin päin. Hän päätti käydä kaupassa, sillä äiti ja isä oli kuitenkin unohtaneet. Onneksi taskussa oli 20 euron seteli. Sillä saisi vaikka mitä. Melomi valitsi kärryyn mansikoita, leipää, maitoa ja perunoita. Hän mietti, osaisiko hän tehdä jauhelihakastiketta, vai paistaisiko pannulla kanaa. Lopuksi hän laski, että raha riitti vielä isoon jäätelötuuttiin. Kassalla oli taas myyjänä se kivan näköinen Annikki. Annikki hymyili Melomille ja aloitti jutustelun.
- Moi! Sua ei olekaan näkynyt vähään aikaan. Missä sä oot ollu?
- Oon kierrellyt vähän siellä sun täällä.
- Ootko sä muuttanut tänne tänä kesänä?
- Joo, tohon aika lähelle.
- No, miten oot viihtynyt?
- Ihan ok.
- Mun nimi on Annikki, niin kun tässä lapussa lukee. Mikäs sun nimi on?
Melomi mietti nopeasti. Taas sama juttu kuin Voten kanssa. Minkä nimen hän sanoisi? Annikki katsoi häntä ystävällisesti.
- Ei sun oo pakko sanoo sun nimee jos et halua.
- Mun kaverit sanoo mua Melomiksi.
Melomi odotti, nauraako Annikki hänen hassulle nimelleen. Tai kysyisi uudestaan että mikä se oli? Mut Annikki vaan hymyili.
- Melomi. Onpas kivan kuuloinen nimi. Se riittää mulle. Hauska tutustua!
Melomi maksoi ostokset, sanoi heippa ja käveli ulos ovesta. Aurinko kutitteli kivasti nenänpäätä ja kotiin oli kevyt kävellä, vaikka ostoskassi olikin painava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti