Luku 2

Melomi heräsi kolinaan. Isä ja äiti purkivat muuttolaatikoita keittiössä kovalla tohinalla. Melomi nousi
patjaltaan ja haukotteli. Hänen sänkynsä oli vielä palasina huoneen nurkassa. Kaikki tavarat odottivat
muuttolaatikoissa ja vaatteet jätesäkeissä, että joku nostelisi ne kaappeihin. Melomi vetäisi päälleen
eilisen paidan ja shortsit ja meni keittiöön. Hän avasi jääkaapin. Yhdellä hyllyllä oli soijakastiketta,
ketsuppia ja pari purkkia jotain tahnaa, jota isä laittoi joskus ruokaansa ja irvisteli tyytyväisenä.

- Onko meillä aamupalaa? Melomi kysyi.

- Mutta kulta eihän veitsiä voi laittaa noin kauas keittiön työtasosta. Sitten pitäisi kulkea aina keittiön halki terävä veitsi kädessä, äiti sanoi.

- No sitten on siirrettävä leivontatarvikkeet muualle, niin saadaan veitset siihen tilalle, isä vastasi.

- Onko jossain laatikossa syötävää? Melomi kysyi uudelleen.

- Kierrätystavaroille on keksittävä joku hyvä paikka. Niitä tulee päivittäin niin paljon, isä tuumaili.

- Mä jäin eilen auton alle ja mun jalka katkesi kahdesta kohdasta, Melomi sanoi.

- Voisko tuota työtason alle jäävää tilaa hyödyntää mihinkään? äiti mietti.

Selväksi tuli. Isän ja äidin kuuroutuminen oli taas edennyt vähän pidemmälle. Melomi päätti, että hän
soittaisi terveyskeskukseen viimeistään ensi viikolla. Siinä vaiheessa oireet olisi sen verran pitkällä,
että häntä uskottaisiin varmasti. Olikohan tämä ensimmäinen tapaus maailmassa, että kaksi ihmistä
kuuroutuu yhtä aikaa ja vielä valikoivasti? Toisensa porukat näytti kuulevan varsin hyvin. Melomin
sanat menivät yhä pahemmin heiltä ohi. Paljonko kehtaisi pyytää toimittajilta rahaa, että ne saisivat
tehdä jutun heidän perheestään? 

Melomi otti tottuneesti rahaa talouskassasta, laittoi lenkkarit jalkaan ja lähti kauppakassi kädessä
kauppaan. Saanpahan itse päättää mitä tänään on ruuaksi, Melomi tuumasi tyytyväisenä. Kaupassa
oli taas sama myyjä kuin eilen. Kun Melomi lastasi ruokia hihnalle, hän huomasi, että myyjän rinnassa
oli nimikyltti, jossa luki Annikki. Annikki hymyili Melomille ja Melomi hymyili takaisin. 

Kun Melomi oli syönyt, kello oli puoli kaksitoista. Isä ja äiti oli siirtyneet pihalle. Ne kulki ympäri pihaa.
Niiden päät heilui hassusti edestakaisin ja ne kuopsutteli nurmikkoa sieltä täältä. Onkohan ne
muuttumassa puluiksi? Melomi mietti. Kun muutakaan tekemistä ei ollut, Melomi lähti koulun pihaan.
Ehkä se kahjo tyyppi tulisi sinne myös.  

Piha oli jälleen tyhjä. Melomi suunnisti kiikkujen luo. Hän istui kiikkuun ja alkoi hiljakseen heilua
edestakaisin. Koko pitkä kesä oli edessä ja vasta monen viikon päästä koulun aloitus. Melomi ei
tuntenut täältä ketään eikä kukaan tuntenut häntä. Toisaalta se oli mukavakin ajatus. Sai aloittaa
alusta, puhtaalta pöydältä. Melomi kaivoi kaupasta ostamansa lakupatukan suuhunsa, sulki silmänsä
ja antoi auringon paistaa kasvoilleen. 

Melomi ei tiennyt, kuinka kauan oli kiikkunut silmät kiinni. Oliko hän jopa nukahtanut? Outoa tyyppiä ei
näkynyt missään. Koulun kello näytti kahtatoista, mutta Melomi ei tiennyt, oliko se oikeassa. Pihan ja
tien välissä oli suuri tiheä pensaikko. Sen keskellä näkyi, kuinka pensaat liikkuivat ihan kuin joku olisi
ryöminyt niiden seassa. Melomi katsoi tarkemmin ja näki, kuinka pensaikon reunasta pilkisti käsi, joka
vinkkasi häneen päin. Hän käveli varovasti kättä kohti. Pensaikon reunalla hän huomasi pienen aukon
muuten tiheässä seinämässä. Hän kuuli hiljaisen äänen.

- Mitä sä siinä odotat? Tuu äkkiä tänne ennen kuin joku näkee.

Se oli tietysti se outo hyypiö. Toisaalta Melomia ärsytti tuollainen määräily, mutta toisaalta hän oli heti
valmis tarttumaan kaikkeen mikä tarkoitti muuta kuin yksinäisyyttä. Melomi kumartui ja konttasi sisään
pienestä aukosta. Pensaiden keskellä oli kapea tunneli, joka mutkitteli ja haarautui muutamasta
kohdasta. Melomi valitsi aina sen reitin, mikä tuntui vievän pensaikon keskelle. Välillä maa hänen
allaan kohosi, välillä taas oli alamäkeä. Muutaman metrin jälkeen Melomi tuli vähän suurempaan tilaan.
Sen reunalla istui pieni hahmo taskulamppu kädessään.

- Miksi sulla on taskulamppu? Täällähän näkee ihan hyvin muutenkin.

- Sä et koskaan voi tietää, kuinka kauan sun pitää olla täällä. Yöllä sä vielä kiität mua, että mulla on tää lamppu.

- Luulet sä, että mä oon täällä yöhön saakka?

- Luulet sä, että sä voit aina valita, oletko vai et?

Melomia ärsytti tyypin arvoituksellinen, kaikkitietävä päteminen. 

- Mikä sun nimi on?

- Kaikki sanoo mua Voteksi.

- Onko sen sun oikee nimi?

- Vote riittää sulle ihan hyvin. Kuka sä oot?

Melomi mietti. Kertoisiko hän oikean nimensä? Ei kenenkään nimi ole oikeasti Vote. Uskaltaisiko hän
kertoa sen nimen, millä kutsui itseään aina omissa kuvitelmissaan? 

- Mä olen Melomi. 

Vote tuntui maistelevan nimeä kielensä päällä. Se mutisi sitä hiljaa silmät puoliksi kiinni. Lopulta Vote
nyökkäsi hyväksyvästi.

- Melomi, sä olet tervetullut tänne. Tää on mun valtakunta. Voten pesä.